”Matkustan ympäri maailmaa, laukussa..”
Saavuimme Helsinki-Vantaa lentokentälle, jossa saimme koko porukkamme kasaan. Tunnelma oli positiivista jännittynyttä energiaa ja odotusta täynnä.
”Tulihan sitä vähän mietittyä, että mihin soppaan oli lusikkansa pistänyt.” (Matti, matkanjohtaja)
”Aloin Helsinki-Vantaalla vielä miettiin että hitsit, täähän on muuten eka kerta kun lennän ja reissaan pidemmälle ulkomaille sen jälkeen kun täyspäiväseksi pyörätuolinkäyttäjäksi olen ryhtynyt!”
(Jenni)
Suomen päässä lentokentällä kaikki sujui mainiosti, palvelu oli ystävällistä ja avuliasta. Koneeseen siis – matka alkakoon!
Reilu parituntinen lento sujui leppoisasti. Lentokoneasentajaksi valmistumaisillaan ollut Rosa ilahdutti meitä lentomatkalla kertoen lentokoneista ja onnettomuuksista, mutta niin vain turvallisesti laskeuduimme Prahaan.
Lentokenttähenkilökunta joka tuli auttamaan meidät koneesta, ei valitettavasti englantia puhunut, joten koneesta poistumisessa oli omat haasteensa. Elekieltä peliin vain! Jannekin sai lopulta heidät uskomaan että voi kävellä ulos koneesta, vaikka viiksekkäät virkailijat olisivat hänetkin väkisin kantotuolilla vieneet. Sallalla hauraine luineen meinasi olla vaikeuksia saada virkailijat ymmärtämään etteivät murskaisi hänen luitaan, mutta Inka tuli hätiin.
Osalle astetta neuvostohenkisempi kantotuoli oli hieman järkytys, mutta yksi vastarannankiiskenä piti sitä itselleen jopa osin parempana kuin suomalaista versiota. Joten makuasioita. Omat tuolimmekin olivat selvinneet lentokoneesta varsin vähin vammoin, mitä nyt Jennin jakkaran jarru vähän oli ottanut ruumareissullaan iskua.
Prahan maaperällä!
Lentokentällä laukut saatuamme meitä olivatkin vastassa tšekkiläiset, jotka olivat olleet vastuussa koko seminaarin järjestämisestä Prahassa. Lentokentältä hyppäsimme invataksiin, joka oli varsin mielenkiintoinen elämys. Kuski ei juuri englantia puhunut ja pyörätuoleja ei kiinnitetty autoon mitenkään. Siinä sitten matkasimme suoranaisen rallikuskin kyydissä kaahaten Prahan esikaupunkialueen pikkukatuja, roikuimme kuka kiinni missäkin: toisissamme ja kaikessa kädensijaksi käyvässä ikkunanpielien tiivistenauhoja myöten. Silti, hurjan matkan aikanakin innostus ja odotus tulevia päiviä kohtaan vain kasvoivat.
Saavuimme hotellille illalla ehjin nahoin tarkoituksenamme majoittautua. Ilman häslinkiä siitä ei selvitty, sillä yksi meille varatuista inva-huoneista olikin vielä edellisellä asiakkaalla ja suuren hämmennyksen aiheutti se, että meistä eri sukupuolta olevat olisivat halunneet samaan huoneeseen. Tšekeille kun olikin ajatuksena vieras, että ei-naimisissa olevat eri sukupuolen edustajat olisivat samassa huoneessa. Lopulta saimme sovittua kompromissin niin että invahuoneet riittivät, Salla ja Janne saivat olla yhdessä, Matti yöpyi irlantilaisen miehen kanssa ja Jenni irlantilaisen naisen kanssa. Henkkarimme Inka ja Rosa majoittautuivat keskenään. Toisaalta tämä osoittautui hauskaksi ratkaisuksi, vaikka henkkari joutuikin hyppimään kahden huoneen väliä.
Hotelli tarjosi huonehäslingistä korvauksena illallisen ravintolassaan, jossa irlantilaiset jo olivatkin syömässä. Illallinen ja uuden paikan ihmettely olivatkin oiva päätös raskaalle matkapäivälle. Illalliherkut olivat makoisat, mitä nyt gluteeniton ruoka Jennin kohdalla tarkoitti ”hieman” pelkistetympää versiota, Tsekeissä kun paikasta riippuen gluteeniton ruokavalio voi olla varsin vieras käsite.. Illallisen aikana kuulimme, että viimeinenkin meille varatuista invahuoneista on nyt vapaa, joten pääsimmekin vihdoin majoittautumaan ja unten maille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti